ja loppuelämä edessä.

Kun kesäkuussa aloitin tämän projektin,
olin niin kypsä omaan olotilaani. Kypsä ja ähky.
Kiersin peilit kaukaa, en jaksanut mitään.
Nukuin päikkäreitä, joiden jälkeen olisin voinut nukkua lisää.
Söin lisää. Ja sitten taas väsytti.
Söin mitä vain ja ihan niin paljon kuin sillä hetkellä napa veti.
Lautasmallin tiesin, mutta mitä siitä. Yleensäkin uskon siihen,
että ihmisillä on kyllä ne faktat päässään, mutta toteutusta ei.
Alussa ajattelin myös, että mulle sopisi parhaiten
vanha kunnon Atkins - rasvaa, rasvaa ja rasvaa.
Luopuisin vain hiilareista, mutta voisin vedellä lihaa surutta.
Kaipa ajattelin myös niin, että mitä sillä on väliä, miltä näytän.
Kotonahan tässä vain ollaan, lasten kanssa. Lapsille ostelin kyllä vaatteita,
sehän oli niin helppoakin, kun mahtuvat noihin normikokoihin.
Enemmän kai silloin mietin sitä, kuinka ihanalta sitä vain
näyttäisi,
jos painaisi vähemmän. Terveydellisistä syistä viis.
[Tässä yksi asia, mikä muuttui.]
Miehelle on ollut koko ajan ihan sama,
olenko ässää vai äksällää. Tykkää kuulema minusta,
koosta välittämättä. Kehuu omalla tavallaan,
pienillä eleillä, ohimennen.
Tytöt eivät ole varmaan huomanneetkaan.
Paitsi ehkä sen, että äiti jaksaa juostakin.
Ja että äidille mahtuvat myös isän vaatteet.
Olen myös aina ollut nopea syöjä.
Siinä vaiheessa, kun mies vasta latasi omalle lautaselleen ruokaa,
minä jo santsasin.
Ja koska kylläisyyden tunne tulee vähän jälkikäteen,
tiedätte varmasti, miten kävi.
Paljastettakoon myös, että rakastan Aku Ankkoja ruokapöydässä,
muuten en niitä lue.
Joten kuvitelkaa tilanne:
lehti nenän alla, silmät lehdessä,
haarukan jatkuva, tasainen liike
lautaselta suuhun, lautaselta suuhun, lautaselta suuhun.
Ei kai siinä edes huomaa, että onkin syönyt yli tarpeidensa?
Sitä en tiedä, kuulunko tunnesyöjiin,
koska en mielestäni syönyt kyllästymiseen, tylsyyteen tai alakuloon.
Minä vain söin, koska oli muka nälkä.
Yksi suurimmista haasteista onkin ollut erottaa
toisistaan mielihalu ja se oikea tarve saada ravintoa.
Uskoisin onnistuneeni tässä.
Suuri haaste oli myös saada tämä antiliikkuja liikkumaan.
Ja myönnettävä se on, se oli alkuun ihan pakkopullaa.
Mutta muuttui siitä.
Alun kiivaan tahdin jälkeen ei tullut kyllästymistä,
vaikka siitä varoiteltiin, vaan tässäkin tahti vain tasaantui.
Ei lopahtanut.
Liikun, koska tykkään ja liikun silloin, kun tykkään.
Tykkään tunteesta, jonka saan, kun laitan lenkkarit jalkaan,
tykkään tunteesta, jonka saan liikkuessani,
ja tykkään tunteesta, joka minulla on liikkumisen jälkeen.
Ja tykkään myös vain olla.

[Tässä ensimmäiset tavoitefarkkuni nyt. Samat vaatteet 16.syyskuuta.]Sinkkuelämää-sarjassa sanottiin joskus
[ja tätähän me kaikki seuraamme],
että jokaisella naisella pitää vaatekaapissaan olla
skinny jeansit.
Sellaiset liian pienet, joskus jalkaan mahtuneet farkut.
Mullakin oli.
Tavoitefarkkuja.
Niitä aina kokeilin, mittanauhan sijaan.
Ja nyt ne ovat isot. Olen saavuttanut tavoitteeni.
En lähtenyt Atkinsin matkaan, vaan opettelin syömään terveellisemmin.
Aika tylsää, vai mitä? Ei poppakonsteja, ei ihmedieettejä.
Kokeilin laihistuotteitakin, ja niistä ainoat, jotka kelpuutin,
ja jotka ovat edelleen ruokavaliossani, ovat ProFeelin jukurtit.
Kyllä se on ihan se tavallinen ruoka, mikä toimii.
Noin niinkus tulevaisuuttakin ajatellen.
Tähän mennessä olen myös oppinut syömään hitaammin,
pienemmältä lautaselta (toimii, oikeasti!) ja tasaisemmin.
Pidän nykyisin myös keskustelua yllä ruokapöydässä.
En syö vieläkään iltaisin mitään, mutta olen tasannut välejä päivällä.
Pyrin syömään jotain 3-4 tunnin välein. Vaikka jotain pientäkin.
Käyn vaa'alla edelleen päivittäin, vaikka sanoohan sen järkikin,
että jos syön kohtuudella ja liikun säännöllisesti, vaa'an lukemat eivät
siitä suuresti muutu. Siitä on vain tullut tapa.
Tykästyin myös ruuanlaittoon, kun lihat jäivät.
Ajoittain ajattelen jopa intohimoisesti uusien juttujen kokeilemista.
Täytekakkuja en silti ala tekemään.
Tänään
- olen 21 kiloa kevyempi
- olen tyytyväinen
- jaksan.
Loppuun kuvia mekosta, jossa juhlin ystävän syntymäpäiviä.
Juhlissa mulla oli vielä mustat sukkahousut ja musta bolero tjsp.
Kengät liian isot, koska kengännumerokin on pienentynyt yhdellä.



Näihin tunnelmiin. ♥
Hyvää viikonloppua jokaiselle,
liikutaan tai ollaan liikkumatta,
mutta nautitaan!
Meillä taas synttärit, tällä kertaa ihan vaan kotona.
Ilman mustaa mekkoa.
Tai ehkä vetäisen sen miehen iloksi päälleni
ja kokkailen hellan ääressä. Korkokengissä.